Sanna Nylander: Yhteiskunnan on aika muuttua

Huhtikuun 2. on kansainvälisen autismitietoisuuden päivä. Autismitietoisuuden viikkoa vietetään 2.–7.4.2024 kahdeksannen kerran, siksi media tulvii neurokirjoon liittyviä artikkeleita ja nepsy-henkilökuvia juuri nyt.

Usein kuultuja termejä vilisee, mutta kirjainyhdistelmät, kuten ADHD, PDA ja OCD jättävät sellaisenaan epätietoiselle olon tyhjäksi.

Yhteiskunnan on aika muuttaa puhetapaa kirjoempaattisemmaksi

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan usein neurobiologisista ominaisuuksista häiriöinä. Melkein kuin kyse olisi jostain, mistä tulisi oppia pois.

Haaveilu, jumittaminen, häiriökäyttäytyminen ja mitä näitä nyt on.

Kuten Autismiliiton #AikaToimia -iskulause kuuluu, nyt on aika muuttaa puhetapaa neurokirjon ihmisistä. He tarvitsevat tukea ja mahdollisuuden loistaa, eivät parannusta hermorakenteisiinsa tai arjen hallintaa lääkearsenaalin avulla.

Ympäristön armottomuus lisää autismikirjon liitännäisiä, kuten psykiatrisia häiriöitä ja riippuvuusoireyhtymiä. Ei ole pitkä matka näistä syrjäiselle tielle.

Ongelmat kasaantuvat viimeistään silloin, kun neurobiologisten ominaisuuksien tunnistaminen, kuunteleminen ja kunnioittaminen puuttuvat – kun koti-, koulu- tai työympäristö eivät ole kirjoempaattisia.

Havainnollistan usein asioita omakohtaisen esimerkkini kautta ja niin teen nytkin

Peruskoulussa myöhästyin joka aamu koulusta, koska minun piti tehdä vielä yksi, kaksi ja kolme juttua ennen kuin olin valmis lähtemään kouluun. Kun pääsin liikkeelle, saatoin taittaa matkaa kärrynpyörillä etenemällä, mutta myös unohtua tutkimaan ojien elämää.

Koululle päästyäni tuskailin, miksi sujuvasti lukevan pitää tavata S-a-n SAN, n-a NA. Olisivat antaneet minulle kirjoja luettavaksi.

Nousin toistuvasti ja huomaamattani pulpetin viereen seisomaan. Ja kuultuani riittävän monta kertaa ”Istu Sanna alas!” tuli tilalle muita liikehdinnän muotoja, joita ilman en pystynyt keskittymään.

Ekalla luokalla opettaja jätti minut joka päivä jälki-istuntoon myöhästelyjeni vuoksi, tokalla luokalla nimeni piti kärkisijaa unohtelijoiden julkisessa rastijärjestelmässä.

En oppinut ehtimään enkä muistamaan, mutta opin tuntemaan itseni huonommaksi kuin muut.

Pyöräilin, hiihdin ja hypin hyppynarua mielelläni, mutta liikuntatunneilla minut valittiin joukkueisiin viimeisenä, koska pallo ei lentänyt, eikä askel. Meitä ei-haluttuja joukkuetovereita oli muutama, eikä opettaja puuttunut tähän, vaikka hänellä olisi ollut valta.

Yläasteella sosiaalinen integraationi alkoi rapautua, koska koin olevani outo, ulkopuolinen ja erilainen.

Kotioloissani alkoivat näkyä laman vaikutukset – ja silloin viimeistään kaikki ongelmani kasaantuivat. Kyseenalaistin oman arvoni ja koko koulujärjestelmän. Järjestelmä kyseenalaisti minut.

Vaikka oppiminen oli usein vaikeaa, mielenkiintoisiin aiheisiin syvennyin niin, että ajantaju lähti.

Jos meidän yläasteemme pari aikuista eivät olisi nähneet minussa potentiaalia, laulaisin tänä päivänä kuin Mustan Hanhen Kruunassa ja Klaavassa fiittaava DJ Ibusal:

”Kaikki kai mahollista, mul on vitun pitkä lista
täynnä kaikkee täysin epäoleellista,
jotka on jollеkki todellista.
Omaan osaan tyytyminen vaatii opettеlemista.
Kruuna vai klaava? Taas sattumien summa,
mut lähtökohdat määrittää, et mitä meist voi tulla.
Eri osote, eri elinajanodote.

[…] Hyvinvoinnin näkee ja pahoinvoinnin haistaa […]

Sanna Nylander

Kirjoittaja on 45-vuotiaana oman neuropsykiatrisen diagnoosinsa saanut raumalainen vasemmistoaktiivi.