Joulusatu: Aasin elämää vuonna 2024

– Me aasit olemme tämän seudun vanhimpia asukkaita. Ihmiset mittaavat aikaa valtakuntiensa ja niitten hallitsijoitten mukaan, mutta me olemme olleet täällä paljon aiemmin kuin ihmiset.

Olemme seuranneet heidän toimiaan ja touhujaan siitä asti, kun he alkoivat ottaa meitä luokseen pakottaen meidät tekemään töitään, kantamaan heidän taakkojaan ja vetämään heidän ajopelejään.

Joskus ne työtehtävät ovat mieluisia; sellaisista meidän kesken kerrotaan tarinoita ja niitä on eräs oppinut mies, eläinten kielten tutkija, kääntänyt ja kirjoittanut ihmistenkin luettaviksi. Hän lupasi tehdä sen nytkin, kun kerroin mihin tehtäviin olen joutunut.

Kotiseutuni on meren rannalla. Toisella puolella on meri, toisella puolen raudasta, betonista ja piikkilangasta tehty aita.

Siinä on portteja, joista ihmiset pääsivät ennen kulkemaan näyttämällä lupalappua porttia vartioivalle sotilaalle – muuten ei toiselle puolelle ollut menemistä.

Kuka tahansa ei lupalappua saanut, vaan vain ne, jotka työskentelivät toisella puolella maatiloilla ja rakennuksilla.

Joskus minutkin oli merkitty lupalappuun, kun kannoin sieltä toiselta puolen tavaroita: ruokaa, rakennusaineita, vaatteita.

Minulle selvisi, että lupa koski vain työpäivää ja -tehtäviä; jos omistajani olisi jäänyt toiselle puolen, hän olisi kadonnut jonnekin, ja minut olisi viety uudelle omistajalle. Kuulin sellaista tapahtuneen monille.

Meidän oma asuinalueemme on pieni, niin pieni, että minäkin pystyn sen hahmottamaan. Olen monta kertaa kulkenut raja-aidan ja meren väliä. Matka on toisin paikoin niin lyhyt, että sen tekee edestakaisin päivässä, joskus kaksikin kertaa. Merenrannan suunnassa se on enemmän kuin minun päivämatkani.

Olin tottunut tähän kotiseutuuni, jonka rakentamiseen olin osallistunut. Pidin siitä, omistajastani ja toimistani.

Yli vuosi sitten asiat muuttuivat. Taivaalta alkoi sataa räjähtävää rautaa, tulta ja tulikiveä.

Talo, jossa omistajani perheineen asui, sortui maahan.

Perhe pääsi ajoissa ulos, mutta eivät kaikki sen ison kerrostalon asukkaat; isäntäni kaivoi raunioita, minä kiskoin niitten päältä kiviä. Löysimme monia, joista kaikkia ei enää voinut auttaa.

Sain tietää, että koko kotiseutuni oli tuhottu ja valtava joukko ihmisiä ja eläimiä kuollut.

Meidän aasien kesken on perimätietona, että kauan sitten eräs mies vei aaseineen pienen poikansa ja vaimonsa turvaan naapurimaahan, kun heitä uhkasi vaara. Nyt me olimme samankaltaisessa tilanteessa.

Kukaan ei voi välttää pommituksia, jotka myös estävät niin viljelyksen kuin kaupankäynnin ja avun saamisen, joten me näimme nälkää.

Ihmiset enemmän, sillä me aasit nyhdämme vihreätä niin kauan kuin sitä vähänkin löytää.

Niin me lähdimme lähintä naapurimaata kohti. Se on sama, josta perimätieto kertoo tuon pienen perheen saaneen turvapaikan silloin kauan sitten. Senkin rajalla on yhtä ylittämätön ja läpäisemätön aita kuin meidän kotiseutuamme ympäröivä aita.

Isäntäni tiesi sen, ja että naapurimaahan ei päästetä. Hän ei ollut ainoa pakoa yrittävä, meitä on täällä paljon.

Ulkomaalainen ystäväni, eläinten kielen tutkija, on luvannut tehdä kaiken voitavansa hyväksemme.

Me olemme kokeneet paljon pahaa, mutta tahdomme uskoa hyvään. Emme heitä toivoa.

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja ja vasemmistoliiton varavaltuutettu.