Tuomo Grundström: Vanhemman aasin kantokeikka

— Ei vapaaehtoisesti, vaan siksi, että ihmiset ovat niin lahjakkaita keksimään ja rakentamaan kaikenlaista rajoittamaan meidän vapauttamme elää keskenämme. Heillä on puusta ja nahasta (meidän nahastamme!) valmistettuja välineitä, joita he pukevat päällemme pakottaen meidät vetämään ajopelejään ja kantamaan heitä tavaroineen selässämme.  

Ihmisystäväni, eläinten kieltä tutkiva oppinut mies, on sanonut olevansa sitä mieltä, että ei ihmisillä aina ole sen parempia aikeita toisiaan kuin meitä eläimiäkään kohtaan. Ne aikeet voivat olla pahempiakin.

Ystäväni sanoo, että ihminen väittää olevansa ainoa ajatteluun pystyvä laji ja niin hän onkin: ainoa laji, joka osaa tietoisesti tehdä pahaa toinen toisilleen. Me eläimet emme sitä osaa.   

Kuulin nuorelta aasitoveriltani, miten hän oli vähän aikaisemmin joutunut ensimmäiselle ratsukeikalleen. Hänen piti kantaa suurta vuotuisjuhlaa viettävään kaupunkiin mies, jota kovasti odotettiin ja joka otettiin siellä vastaan juhlittuna sankarina.

Suuri ihmisjoukko huusi eläköötä ja peitti tien puunlehvillä ja omilla vaatteillaan. Hän oli ilmeisen suosittu, häntä kutsuttiin kuninkaaksi.

Vain joitakin päiviä myöhemmin sama mies vangittiin ja häntä syytettiin laillisen järjestyksen uhkaamisesta. Ihmiset olivat hurranneet hänelle kuin kuninkaalle. Nyt yhtä monet kokoontuivat hallintorakennuksen luo vaatimaan hänen tuomitsemistaan vallantavoittelijana.

En tiedä, oliko siinä joukossa samoja ihmisiä kuin siinä vain vähän aiemmin häntä seuranneessa riemusaatossa. Ehkä ei ollut, mutta ei ollut myöskään ketään häntä puolustamassa. Ainakaan kukaan ei uskaltanut tehdä sitä ääneen.

Mies tuomittiin ajan tavan mukaisella raa’an tuskallisella tavalla, näännyttämällä kuolemaan naulittuna käsistä ja jaloista.

Minä en sitä nähnyt. Seuraavana päivänä tulin sille paikalle. Isäntäni, Joosef-niminen mies, oli pyytänyt ja saanut luvan viedä ruumiin ristiltä kalliohautaan. Tavallisesti ristiinnaulitsemalla teloitettuja ei haudattu lainkaan, vaan ruumiit jätettiin ristille petolintujen kaluttaviksi.

Minun osalleni tuli kantaa ruumis sen kalliohaudan luo, jonka tuo Joosef oli varannut itselleen. Hän myös valmisteli ja puki ruumiin säälliseen kuntoon, kuten kunnialliseen hautaustapaan kuului. Siihen kuului myös kiviholvin sulkeminen niin isolla kivellä, ettei sitä miesvoimin olisi voinut enää siirtää. Siinä työssä tarvittiin minunkin apuani. Olen täysikasvuinen ja roteva, vahva kiskomaan.

Kiveä ei olisi saanut mitenkään siirretyksi pois ilman apuvoimia. Olimme kaikki, ihmiset ja minä, ihmeissämme kuullessamme, että haudan luona kolme päivää myöhemmin käyneet naiset olivat löytäneet sen tyhjänä. Mitään mylläysjälkiä ei ollut, vaikka kivi oli siirretty. Mies oli tiessään.

Se oli ihmeellistä, mutta vielä kummallisempaa saimme kuulla myöhemmin. Hän oli tullut takaisin ja kohdannut ystäviään.

Merkillinen mies!  

Kirjoittaja on raumalainen eläkkeellä oleva erityisopettaja, vasemmistoaktiivi ja kirkkovaltuutettu.